Suomalaisen seiväshypyn Hall of Fame -kunniakerhon uusin jäsen, Risto Ankio, täyttää 80 vuotta 15.4.2017. Merkkipäivänsä aattona Risto antoi haastattelun, jossa hän kertoo mielenkiintoisesta urastaan seiväshyppääjänä sekä sen, miten hän päätyi pankkialalle. Risto toivoo, että mahdolliset merkkipäivämuistamiset osoitettaisiin kartuttamaan Seivästalli ry:n tiliä FI40 1215 3000 1487 86 nuorten hyppääjien tukemiseen – viesti Risto 80.

Risto Ankio kertoi yllättyneensä, että vielä vanhoilla päivillään sai tunnustusta urheilu-urastaan, kun hänet nimettiin suomalaisen seiväshypyn Hall of Fame -kunniakerhoon 14.1.2017. Tämä oli viides kerta, kun jäseniä nimettiin tähän kerhoon. Ensimmäisenä vuonna 2013 nimettiin galleriaan kaksinkertainen Euroopan mestari ja vuoden 1960 Rooman Olympialaisten pronssimitalisti Eeles Landström, joka oli Ristonkin innoittaja ja ensimmäinen valmentaja sekä edelleen hyvä ystävä. Nyt palattiin terässeiväskaudelle nimeämällä postuumisti Lontoon olympiahopeamitalisti Erkki Kataja ja Ankio. Edelliset kolme kertaa oli kerhoon nimetty lasikuitukaudella arvokisamitaleille yltäneitä hyppääjiä, kuten ME-mies ja Euroopan mestari Pentti Nikula, Montrealin 1976 olympialaisten hopeamitalisti Antti Kalliomäki ja EM-pronssimitalisti Rauli Pudas. Antin kanssa samaan aikaan nimettiin SUL:n pitkäaikainen seiväsvalmentaja ja itsekin kovia tuloksia sekä teräs- että lasikuituseipäällä hypännyt Aulis Kairento. Postuumisti on kerhoon aikaisemmin nimetty ensimmäinen neljän metrin ylittäjä Joppe Lindroth ja EM-pronssimitalisti Kauko Nyström.

Tämänvuotisen valintatoimikunnan perusteluissa todetaan Riston osalta seuraavaa: Risto Antero Ankio edusti Suomea olympialaisissa ja oli viimeinen terässeipäällä Suomen ennätyksen tehnyt hyppääjä. Ankio sijoittui Belgradin EM-kilpailussa 1962 neljänneksi. Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa hän saavutti hopeaa vuonna 1961 ja pronssia vuonna 1963. Ankio paransi syyskuussa 1961 Suomen ja Pohjoismaiden ennätyksen tulokseen 458. Tämä jäi viimeiseksi terässeipäällä hypätyksi ennätykseksi. Maaliskuussa 1962 Ankio  hyppäsi lasikuituseipäällä epävirallisen sisäratojen Euroopan ennätyksen 476.

Suomalaisen seiväshypyn Hall of Fame
Ensimmäinen tähän Hall of Fame -kunniakerhoon nimetty jäsen on Eeles Landström, Ankion tapaan Viialassa viisi vuotta aikaisemmin, vuonna 1932 syntynyt kaksinkertainen Euroopan mestari (1954 ja 1958) ja vuoden 1960 Rooman kisojen olympiapronssimitalisti. Eelestä Risto Ankio pitää merkittävimpänä valmentajanaan, koska hän huomasi serkkunsa Matin kanssa pikkupoikana harjoitelleen Riston kantaneen seivästä vasemmalla puolella, mutta ponnistaneen vasemmalla jalalla ja tehneen omituisen puikkauksen riman yli. Pienen pohdinnan jälkeen muutettiin oikeakätisen hyppääjän seiväs kannettavaksi oikealla puolella ja ponnistusjalkana säilyi vasen jalka, jolla hän hyppäsi niin pituutta kuin korkeuttakin. Tämä muutos loi edellytykset päästä valmentajan kanssa samoihin korkeuksiin. Ainoaksi haitaksi em. tyylin muutoksesta jäi se, että seipään kuoppaanvienti ei koskaan tullut oikein sujuvaksi. Etenkin lasikuitukaudella, kun vaakasuora vauhtienergia piti ladata seipääseen, joka sitten antoi sen  seipään ojentuessa nostavaksi energiaksi, pieni jarrutus kaksoisponnistuksineen ei enää toteuttanut parasta mahdollista maastalähtöä. Ehkä tästä syystä Risto ei kokenut oppineensa uuden välineen käyttöä parhaalla mahdollisella tavalla.

Sentillä yli valmentajan ennätyksen
Edelleen hyvinä ystävinä säilyneet Viialan miehet ovat vitsailleet tästä taustasta Riston ylitettyä sentillä Eeleksen terässeiväskauden SE:n 457. Sentti tuli siitä, että Ruotsi-maaottelussa 1961 Tukholman stadionilla yksin kilpailuun jäätyään Risto pyysi korotuksen 460:een, mutta  valmentaja Valto Olenius tuli ehdottamaan, että otetaan varman päälle ja pannaan 458. Taustana lienee ollut se, että Eeles oli ensimmäisellä SE-korotuksellaan parantanut Valton ennätystä, 431, sentillä 432:een. Sittemmin Eeles korotteli ennätystä useita kertoja päätyen 457:ään.

Telinevoimistelusta hyvä tausta seiväshypylle
Risto kertoilee, että urheilu 1950 ja -60-luvulla oli vielä melko amatöörimäistä. Pojat harrastivat etenkin maaseudulla monia lajeja. Monet seiväshyppääjät harrastivat telinevoimistelua. Ristollakin oli kotipihassaan itse tehty rekki ja nojapuut sekä sisällä katosta roikkuvat renkaat. VPK:n talolla pidettiin talvikaudella Viialan Virin telinevoimisteluharjoituksia. Tämä tausta antoi hyvän pohjan seiväshypylle, kun vielä itsekin hyvänä telinevoimistelijana tunnettu Erkki Kataja antoi 1948 hopeamitalillaan tuolloin 11-vuotiaalle  pojalle hyvän alkuinnostuksen. Voimistelu jatkui myös näihin aikoihin Tampereen Lyseoon siirtyneen koululaisen harrastuksena, josta tuli Suomen Oppikoulujen Urheiluliiton SOU:n mestaruuskilpailuista jo muutamia mitalejakin. Seiväshyppääjänäkin Risto osallistui myös SOU:n yu-mestaruuskilpailuihin, joista on vieläkin tallella muutamia ystävyyksiä. Samoin myöhemmältä opiskeluajalta SAUL:n akateemisista mestaruuskilpailuista, jotka johtivat kerran akateemisiin MM-kisoihinkin.

Atk-uralle nostetta seiväshypystä
Valmistuttuaan Kauppakorkeakoulusta ekonomiksi vuonna 1960 Ankiolla oli edessään ensimmäinen aktiivinen  harjoittelukausi, jolloin harjoiteltiin säännöllisesti Otaniemen Urheiluhallissa ja viikonloppuisin usein Pajulahden leireillä. Harjoittelu oli hyvä vastapaino melko kiireiselle, kesällä 1960 alkaneelle atk-uralle, joka sai puolestaan jatkossa hyötyä urheilu-urasta.
Urheilu siis auttoi osin työuralla etenemistäkin. Keväällä 1962 tarjoutui Ristolle SUL:n silloisen päävalmentajan Armas Valsteen ja USA:n AAU:n puheenjohtajan Dan Ferrisin tuttavuuden ansiosta mahdollisuus kilpailumatkalle jenkkien sisäratakaudelle. Sillä matkalla hän tutustui mm. sittemmin hyvään hyppääjäkaveriinsa Ron Morrisiin, joka oli California State University, Los Angelesin (CSULA) liikuntatieteen professori. Risto kertoo harjoitelleensa kilpailumatkojen välillä yliopiston kentällä ja tutustui myös yliopiston Business Schooliin, johon Ron sitten houkutteli hänet jatko-opintoihin, jotka alkoivat syksyllä 1963 tavoitteena MBA-tutkinto. Sen hän kävi sittemmin  viimeistelemässä vuonna 1970 kirjoiteltuaan gradua vastaavaa Master Thesis -tutkielmaa työn ohessa jo kotimaassa.

Yhdysvaltojen kautta pankkialalle
MBA-opintojen loppuvaiheessa keväällä 1965 sattuma auttoi atk-uralla etenemistä. Risto kertoo näin. – Olin työskennellyt pari vuotta Helsingin kaupungin Tietojenkäsittelykeskuksessa, jonka johtaja oli Otto Karttunen. Hän oli siirtynyt Valtion Tietokonekeskuksen (VTK) ylijohtajaksi ja oli tulossa Yhdysvaltoihin tutustumaan VTK:lle hankittavan kaltaisiin uusiin suurtietokoneisiin. Olin päässyt opiskelujen ohella yliopiston tietokonekeskukseen osa-aikaiseksi ohjelmoijaksi, koska siellä oli samanlainen kone, IBM1401, jota olin jo aiemmin ohjelmoinut. CSULA:n koneelta oli yksi ensimmäisistä etäyhteyksistä USA:n läntisimpien valtioiden yliopistojen yhteiseen suureen  tietokonekeskukseen Western Data Processing Center (WDPC), jolla oli käytössä silloin yksi suurimmista tietokoneista IBM7094. Kirjeenvaihdossa Oton kanssa sovimme, että järjestän hänelle käynnin WDPC:hen. Menin Ottoa vastaan LA International Airportiin, jossa hänen mukanaan oli silloisen Suomen Kaapelitehtaan Elektroniikkaosaston johtaja Kurt Wikstedt. Otto ja Kurre olivat vanhoja aseveljiä, tykistön tulenjohtajia jatkosodan ajalta. Vein herrat WDPC-tutustumiskäynnille. Sen jälkeen siirryimme keskustelemaan herrojen hotelliin Beverly Hillsiin. Keskustelun aikana Kurre palkkasi minut Kaapelitehtaalle, josta sittemmin vuonna 1967 fuusion myötä tuli Nokia Elektroniikka. Nokialla tehtäväni oli systeemineuvottelijana myydä tietokoneita pankeille. Vähin erin sitten siirryin asiakaspankkieni palvelukseen. Tässä vaiheessa tekee mieli todeta, että Kurren ja hänen esimiehensä vuorineuvos Björn Westerlundin rooli Nokia Elektroniikan nousussa yhdeksi maailman johtavaksi elektroniikkavalmistajaksi on jäänyt turhan vähälle huomiolle.

Työ vastapainoa kovalle harjoittelulle
Kysymykseeni, mitä mieltä Risto on kovin ammattimaiseksi muuttuneesta urheilusta, hän toteaa, että aika aikaansa kutakin. – Olen kuitenkin sitä mieltä, että meidän aikanammekin oli mahdollista yhdistää urheilu harrastuksena opiskeluun/työuraan. Ehkä opiskeluaikana tenttikaudet rajoittivat harjoittelua enemmän kuin työuralle ehdittyä. Kovan harjoittelun vastapainoksi oli hyvä keskittyä välillä mielenkiintoiseen muuhun puuhasteluun, jota esim. systeeminsuunnittelu ja ohjelmointi olivat parhaimmillaan. Se vei ajatukset kokonaan välillä pois urheilusta. Kysymyshän on lähinnä ajankäytön säätelystä.